torstai 26. maaliskuuta 2015

Sitten, kun kaikki menee pieleen

Silloin ei auta kuin surra suru pois, oppia tapahtuneesta, uskaltaa ja jaksaa jatkaa eteenpäin. Eläinten kanssa toimiessa tulee vastaan vastoinkäymisiä, tappioita ja menetyksiä vaikka yrittäisi parhaansa.

Aaria oli kuollut tänään töissä ollessani. En osaa sanoa tähän mitään kaunista.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Mitä teet sitten, jos jotain menee pieleen?

Haluaisin jakaa lukijoiden kanssa viime päivieni kokemukset ja herättää ajatuksia kasvattajan vastuusta sekä kasvatuksen vaikeista aiheista ja tilanteista. Viime aikoina, kuten aika ajoin, on netin keskusteluissa noussut esille huoli siitä, että eläimillä kuten kesyrotilla teetetään poikasia riittämättömin ennakkotiedoin ja jopa viis veisataan tarjotusta avusta ja neuvoista ihan perusasioissakin, itsekkäin perustein: "Kyllä minä tiedän!" Eläinten kasvattaminen ei ole leikkiä. Niin hienoa, kiehtovaa ja palkitsevaa kuin poikasten teettäminen ja niiden kasvun seuraaminen onkin, vastuu on valtava ja kattaa yllättävän paljon asioita. Sain itsekin kokea tämän jälleen kerran.

HUOM! Tekstissä kuvaillaan karuja asioita, mutta jos tällaisen lukeminen hirvittää liikaa, olen saanut iskettyä juuri siihen hermoon jonka lujuutta kasvattajalta vaaditaan. Luet siis omalla vastuullasi!

Toissapäivänä, 23.3. aamulla klo 9.30 kun olin lähdössä töihin kävin vilkaisemassa Aariaa. Aaria oli siirretty jo 18.3. mammadunaan ja odotin poikueen syntyvän n. 20.3. Tarkkaa astumisajankohtaa en ollut todistanut, joten en ollut suunnattomasti huolissani kun vauvoja ei vielä näkynyt suunnitelman mukaan. Toissapäivänä minua odotti Aarian lisäksi pesässä 4 pientä nakkia! Suljin dunan kannen ja pahoittelin keskeytystä - synnytys oli käynnissä. Lähdin töihin hyväntuulisena, pyysin Hannua vielä vilkaisemaan päällisin puolin päivällä että mamma vaikutti pirteältä ja mitään hälyttävää ei näy.

Tullessani illalla pitkän päivän jälkeen kotiin töistä katsoin mitä mammalle vauvoineen kuuluu ja huomasin että jokin on vialla: edelleen neljä nakkia. Nostin vastahakoisen Aarian dunasta ja siitä näki heti mikä se jokin on: emättimen aukosta pilkotti pieni nenä, suu ja kieli. Poikanen oli kuollut, väristä ja liikkumattomuudesta ei voinut erehtyä. Oli mahdotonta arvioida varmasti, montako tuntia poikanen oli ollut jumissa. Vatsa pömpötti edelleen, ja ihmekö tuo, olihan ihan todennäköistä että siellä oli edelleen poikasia jonossa pyrkimässä ulos. Tunnustelin vatsaa ja tunsin selvästi ainakin kaksi möykkyä sillä puolella, mihin pilkottavan nenun jatkeena ollut ruumis osoitti. Kohdun sarvessa oli poikasia. Istuin liikkumatta pidellen Aarian mahaa. Tunsin liikettä. Siellä oltiin vielä elossa.

Tässä vaiheessa luonteelleni ominaisinta olisi panikoida, mutta emon vuoksi se ei käynyt päinsä. Näytin ja selostin tilanteen pikavauhtia Hannulle ja pyysin apua: tarvitsisin pari puhdasta pyyhettä, puhtaaseen boksiin lämmintä vettä ja puhelimeni. Ensimmäisenä lillutin Aariaa lämpimässä vedessä toivoen sen helpottavan ponnistamista, lievittävän kipua ja voitelevan kuivunutta synnytyskanavaa. Minulla oli jo kokemusta parista hyvin hankalasta poikimisesta, mutta tietenkään rotta ei ole lehmä - sehän on verrattain säälittävän pieni eläin. Tiesin kuitenkin vallan hyvin mitä nisäkäsnaaraan kehossa tapahtuu tällaisessa tilanteessa. Lilluttelu ei vaikuttanut auttavan, kuivailin mamman. Otin yhteyden Saijaan joka ensimmäisenä ehdotti lämmintä vettä - olin muistellut opiskelemani ohjeen oikein. Tiesin että tällaisiin tilanteisiin on kokeiltu emon hierontaa ja nyt sain siihen seikkaperäisemmät ohjeet, jotka otin heti käyttöön.

Hieroin Aariaa lavuaarissa lämpimässä vedessä runsaan vartin, kuivasin edelleen pyyhkeellä hieroen ja palautin sen vauvojensa luo imettämään ja yrittämään ponnistusta. Tunnin päästä, kun muutosta ei ollut tapahtunut, toistin saman vesihoidon ja hieronnan uudelleen. Tällä kertaa yritimme sen jälkeen lisätä liukastusainetta emättimen aukolle (kuten vaikkapa lehmälläkin tehtäisiin, ovathan kohdun hyödylliset liukastavat nesteet valuneet hukkaan auttamasta tilannetta) ja vetää hellästi pinseteillä poikasta ulos. Se selvästi liikkui, mutta siitä ei saanut otetta, ruumis oli liian pehmeä ja hauras. Pienestä kuonosta irtosi pala ja pää plumpsahti takaisinpäin. Aaria  rimpuili ja vaikeroi sydäntäsärkevästi yrittäessämme auttaa, ja minä yritin olla vaipumatta epätoivoon. Annoin Aarialle taas tunnin tauon, jonka aikana tilanne ei edennyt. Tyttö ponnisti silminnähden, mutta turhaan.
Vielä kolmannen kerran hieroin ja kylvetin, kuivasin ja lisäsin neulattomalla ruiskulla liukastetta poikasen pään ympärille. Yritimme vielä toisen kerran vetää ja ujutella tuloksetta, poikasen ruumis rikkoutui vain enemmän emmekä saaneet siitä otetta. Liukastettu ja hommaan todella väsynyt ja kyllästynyt vaikkakin kipakka Aaria palautettiin dunaan poikastensa luo ja minä olin lopen uupunut. Oli puoliyö, mutta en olisi halunnut mennä nukkumaan vaikka tiesin jo tehneeni paljon ja yrittäneeni auttaa. Väsähdin ja päätin toivoa ihmeen tapahtuvan yöllä.

Aamulla 24.3. heräsin vapaapäivänäni synkkään tunnelmaan. Tiesin, että rikkoutunut poikanen aiheuttaa valtavan kohtutulehdusriskin ja että jos ruumis ja sen takana olevat poikaset eivät tulisi ulos luonnollisesti, vaihtoehtoina olisivat joko leikkaus riskeineen ja jälkilääkityksineen tai emon lopetus ennen liiallisia kärsimyksiä. Koko aamupäivänä en saanut tehtyä mitään muuta kuin ajateltua asiaa. Aarian emättimen suu oli auki ja sen ympäristö turvoksissa, ja se oli valuttanut vähän jotain nestettä, ehkä poikasen ruumiin nesteitä. Maha oli edelleen möykkyinen ja aristi palpoitaessa.
En missään vaiheessa halunnut viedä Aariaa haastavaan leikkaukseen, jonka onnistuminen olisi epävarmaa. Hannun sanoin, "siinä nyt ei vaan oo järkee jos sitä ihan ajattelee kunnolla." Jos tilanne ei muuttuisi, olisi siis vääjäämättä edessä sekä emon että poikasten menetys kertaheitolla. En pystynyt kuin pohtimaan, vatvomaan, kertaamaan kauhukuvia, vellomaan itsesyytöksissä, itkemään. Mietin jo mitä teen Aarialle jos se nyt kuolee - päätin lahjoittaa ruumiin opetustarkoituksiin. Pyörittelin mielessäni, viitsisinkö kysyä joltain lähellä asuvalta kasvattajalta mahdollisuutta poikasten siirtoon toiselle emolle. Otin hiilidioksidilaitteiston esille toimintavalmiuteen. Itkin vähän lisää.
Saijan kanssa tulimme siihen tulokseen, että en luovuttaisi vielä, varsinkaan kun Aaria imetti ja hoiti poikasia eikä vaikuttanut itse antaneen periksi tai olevan mitenkään erityisen huonovointinen. Illan yritin ajatella muita asioita, ottaa tilanteeseen etäisyyttä ja antaa asian luontoäidin käsiin.

Tänään, 25.3. heräsin toiseen vapaapäivääni ristiriitaisin tuntein. Toisaalta toiveikkaana, toisaalta valmistautuneena pahimpaan. Menin moikkaamaan Aariaa ja laskin poikaset kahdesti. Viisi? Viisi!! Neljän sisaruksen sekaan oli ilmestynyt selvästi muita pienempi ja ruikumpi vauva, jonka navasta vielä törrötti napanuoran tynkä. Aarian alapää näytti lähes samalta kuin ennen tiineyttä ja maha oli pienempi eikä tuntunut ainakaan selkeästi möykkyiseltä. Päättelin, että tukkeena ollut poikanen oli pehmentynyt riittävästi tullakseen ulos ja emo oli syönyt kuolleet poikaset. Yksi sieltä oli vielä elossa tullut, kaksi vuorokautta edellisten jäljessä! Poikasta tarkkaillaan sen elinkelpoisuuden varmistamiseksi ja se karsitaan tarvittaessa, muut neljä ovat normaaleja. Emon kohtutulehduksen riskikään ei ole täysin ohi. Odottelu ja jännitys siis jatkuu.

Tämä "vapaa-aika" on ollut yksi kasvatusaikani rankimmista episodeista ja ilman muiden harrastajien tukea, aikaisemmin oppimiani taitoja ja käsittelykokemustani en olisi pärjännyt. Halusin, että tämä jää paitsi itselleni muistiin, myös muille esimerkiksi siitä, että kasvatusta kevyin mielin ja perustein suunnittelevien "pelottelu" niillä huonoilla puolilla ei ole tuulesta tempaistua eikä sen tarkoitus ole pilata kenenkään iloa, vaan ne ilot ja surut ovat molemmat yhtä todellisia. Kasvattajan vastuuseen voi ääritilanteessa kuulua myös emon ja poikasten lopettaminen kärsimysten pysäyttämiseksi. Ennen kuin lisäännytät rottiasi, ota asioista selvää, rakenna ympärillesi turvaverkosto kokeneista harrastajista, ja jos vain mahdollista, ala sijoituskodiksi tai tutustu muulla tavoin käytännön kasvatukseen. Kuuntele neuvoja ja sisäistä ne, ne ovat sinun ja eläintesi hyväksi.

Tämän takia se kysytään. Mitä teet sitten, jos jotain menee pieleen?